Tänään 1.3.2012 Sauli Niinistö aloittaa uudessa työssään, johon hänet valittiin äänestämällä Suomelle uusi idoli... Vai oliko se Suurin Suomalainen? Vai Suurin Pudottaja?
On helppoa analysoida miksi, siis mistä syystä, Sauli Niinistö valittiin. Vaikeampaa on hahmottaa miksi, siis millaiseksi, mihin hommaan, Niinistö valittiin.
Ensimmäisen kysymyksen yksinkertainen vastaus: Siksi, että hän onnistui ylläpitämään kannatustaan kuuden vuoden ajan. Vaalien häviäminen voi politiikassa antaa nostetta joka kantaa vuosien päähän. Tämä ei ole tavatonta esimerkiksi USA:n republikaanien esivaaleissa, joissa presidenttiehdokkaaksi on nimitetty usein ehdokas, joka on aiemmin pyrkinyt muttei ole päässyt: 2012 kaikella todennäköisyydellä Mitt Romney (hävisi 2008), 2008 John McCain (hävisi 2000); 1992 Bush (hävisi 1980) ja 1980 Reagan (hävisi 1976). Ilmiö ei tietenkään ole mikään luonnonlaki, mutta sen avulla Niinistö voitti. Niin - voitti mitä? Miksi presidentti piti valita?
Toisen kysymyksen pilkkomisen voi aloittaa toteamalla seuraavaa: On epäselvää mistä presidentinvaaleissa oikein äänestetään. Suoran presidentinvaalin ristiriita on se, että äänestysprosentti on perinteisesti selvästi korkeampi presidenttiä valittaessa kuin eduskuntavaaleissa, saati sitten kunnallis- tai eurovaaleissa. Kuitenkin presidentillä on näissä vaaleissa valittavista toimijoista kaikkein vähiten valtaa. Sitä paitsi pienen valtion ulkopoliittinen liikkumavara on aina niin pieni, ettei presidentillä ole agendallaan kuin yksi kohta: "Älä mokaa".
Presidentin valinnasta onkin tullut abstraktien arvojen symbolinen kilpailurituaali. Toisella kierroksella eri kansanosat joko mieltävät toisen ehdokkaista omakseen ja äänestävät häntä, tai sitten eivät miellä eivätkä äänestä. Äänestyspäätöksen ratkaisevat mielikuvat eivät enää ole tekemisissä konkreettisen todellisuuden kanssa. Moni vasemmistolainen äänesti Haavistoa siksi, että sivarit, homot, vihreät humanistit ja muut maailmanparantajat sekä ylipäätään vähemmistöt mielletään heikoiksi ja Haavisto heidän edustajakseen, kun taas Niinistön katsottiin edustavan niitä joilla on jo valtaa ja asiat hyvin: lihavia teollisuuspatruunoita, Björn Wahlroosin näköisiä suomenruotsalaisia pankkiireja, geelitukkaisia nuoria pukumiehiä, jotka tienaavat finanssialalla enemmän pääomatuloja vuodessa kuin duunari saa kymmenessä vuodessa palkkaa. Tietysti liberaaleille ja edistyksellisille ei-konservatiiveille kyse on myös jonkinlaisesta edistyksellisten arvojen voimaannuttamiskarnevaalista ja lasikattomurskajaisista. Elisabeth Rehnin yllätysmenestys 1994 ja Tarja Halosen voitto 2000 antoivat tästä esimerkkiä, ja Pekka Haaviston miljoonan äänen saalis 2012 oli jatkoa.
Vastaavasti konservatiiveille presidentin pitää edustaa heidän arvojaan, joskin ne ovat nykyisin varsin hajallaan talousliberaalien kapitalistikonservatiivien, sosiaaliautoritääristen kypäräpappien ja enemmän keskustaan kuin keskustaoikeistoon lukeutuvien maltillisten jakautuessa omiin leireihinsä. Tietenkin kokoomukselle on merkitystä myös sillä että valtionpäämieheksi saadaan oikeistolainen ensimmäistä kertaa sitten Paasikiven, vaikkei valtaoikeuksista paljon mitään olekaan jäljellä. Ja nimenomaan valtaa puolueet tavoittelevat.
Presidentti ei siis käytä valtaa, toisin kuin eduskunta (ainakin sen enemmistö) ja hallitus. Tunnustan itseni niin naiiviksi, että oletan suurimman osan eduskuntavaaleissa äänestävistä oikeasti haluavan vaikuttaa lainsäädäntöön ja budjettipolitiikkaan. Voin tietysti olla väärässä, mihin viittaisi esimerkiksi julkkisehdokkaiden usein helpohko tie Arkadianmäelle.
Koska presidentin valinta suoralla kansanvaalilla on äänestäjille tärkeää, en pidä mielekkäänä itse vaalista luopumista. Mutta presidentillä pitäisi olla muutakin tekemistä kuin osallistua kauppakeskusten avajaisiin ja reissata kauppavaltuuskuntien mukana. Suora vallan lisääminen ei kuitenkaan sopisi pitkälle kehittyneeseen parlamentarismiimme. Sen sijaan voitaisiinkin harkita uudelleen vallanjakoa presidentin, eduskunnan puhemiehen ja pääministerin kesken. Ylipäätään pitäisi kysyä: Miten presidentin nykymuotoiselle tehtävälle saataisiin palautettua poliittista vallankäytön merkitystä?
Vaihtoehto: Suomen ulkopolitiikkaa johtaisi muiden tehtäviensä ohella hallitus eli valtioneuvosto. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimisi joko pääministeri tai tasavallan presidentti. Pääministerin johtaessa presidentti toimisi eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä.
Systeemi toimisi näin: Presidentti valittaisiin edelleen kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Eduskuntavaaleissa istuva presidentti on automaattisesti "pääministeriehdokas", eli ehdolla valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Kunkin kansanedustajaksi pyrkivän ehdokkaan olisi ilmoitettava ehdolle asettuessaan kenen "valitsijamies" on, eli ketä he valituksi tullessaan tulisivat äänestämään valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Jos enemmistö valituista kansanedustajista äänestäisi presidenttiä, sitten hän toimisi hallitustunnustelijana, nimittäisi hallituksen ja ryhtyisi presidenttinä johtamaan valtioneuvostoa. Jos uusi eduskunta ei kannattaisi presidenttiä valtioneuvoston puheenjohtajaksi, valittaisiin sen johtoon pääministeri kuten nykyäänkin, ja presidentistä tulisi eduskunnan puhemies.
Valtioneuvoston puheenjohtaja olisi siis joko tasavallan presidentti tai pääministeri (jonka eduskunta kyllä aina nimittäisi kuten nykyisinkin). Valtioneuvoston johtajuus kuitenkin ratkaistaisiin pääministerin ja presidentin kesken kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa noudattaen.
Esimerkki:
2020 eduskuntavaalit, (2018 valittu presidentti puolueensa "pääministeriehdokas" valtioneuvoston johtoon): Presidenttiä kannattava vaaliliitto saa eduskuntaan enemmistön. Vaalien jälkeen presidentti toimii hallitustunnustelijana ja esittää eduskuntaa hyväksymään enemmistöhallituksen, jota hän johtaa. Pääministerikin nimitetään, mutta hänen tehtävänsä on toimia valtioneuvoston varapuheenjohtajana.
2024 samanaikaiset presidentin- ja eduskuntavaalit: Presidenttiehdokkaat joutuvat jännäämään myös eduskuntavaalien tulosta, sillä tulevan presidentin valta riippuu tuloksesta. Jos häntä tukeva vaaliliitto ei saa enemmistöä eduskuntaan, valtioneuvostoa johtaa pääministeri ja presidentti toimii virkakautensa ensimmäiset neljä vuotta eduskunnan puhemiehenä. Vasta eduskuntavaaleissa 2028 hänellä on mahdollisuus tulla valtioneuvoston puheenjohtajaksi.
Näin presidentillä olisi parhaimmillaan (tai pahimmillaan!) sekä sisä- että ulkopoliittista valtaa saman verran kuin pääministerillä nykyään, mutta häneltä voitaisiin myös äänestää tuo valta pois ja sallia hänen vetäytyä arvokkaasti eduskunnan puhemieheksi. Presidentistä ei koskaan tulisi automaattisesti valtioneuvoston puheenjohtajaa, koska hallitustunnustelut voivat myös epäonnistua; olisi siis mahdollista käydä niinkin, että vaikka eduskunnan enemmistö olisikin presidentin kannattajia, nimitettäisiin silti presidentin sijaan pääministeri valtioneuvoston johtoon. Näin tasapaino äänestäjän, eduskunnan enemmistön ja presidentin välillä olisi parempi kuin nykykäytännössä, jossa eduskunnan enemmistö eli hallituspuolueiden johtohahmot päättävät lähes kaikesta ja äänestäjä saa vain vaikuttaa heidän valintaansa joka neljäs vuosi. Ehdotuksessani presidentinvaali olisi oletettavasti edelleen suosittu vaali äänestysaktiivisuuden näkökulmasta, mutta nyt sillä olisi myös suoraa poliittista painoarvoa. Presidentin äänestämisellä olisi merkitystä, toisin kuin idolin, Suurimman Suomalaisen tai Miss Suomen äänestämisellä.
keskiviikko 29. helmikuuta 2012
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Vaihtoehto nykymenolle
Nationalismi? Siis nationalismi? 2000-luvulla? Se olikin nationalismi?
Otetaanpa taaksepäin. Tyytymättömyyteni Suomen poliittista järjestelmää kohtaan kasvoi tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana, sillä olen kokenut oman elämäni vaikeutuvan juuri tänä aikana eniten. Mutta moni oli jo aiemmin pettynyt, vihainen ja apaattinen.
Meillä oli kolmen taloudellisen etujärjestön poliittisten siipien valta vuosikymmeniä. Vuorollaan työnantajajärjestöjen kokoomus, ay-liikkeen SDP sekä MTK:n kepu saivat pitää pääministerin salkkua. Seurauksena oli politiikan jähmettyminen, vaihtoehtojen kuihtuminen ja korruption kasvu, samaan aikaan kun väitettiin ettei Suomessa ole poliittista korruptiota ollenkaan.
Meillä oli konsensus, jossa etujärjestöt lähestyivät toisiaan päästäkseen eroon vaalien aiheuttamista ikävistä heilahduksista. Työmarkkinoilla tehtiin tupoja, joissa saunan lauteilta toisilleen tutut keski-ikäiset miehet jakoivat kasvukauden hedelmiä. Sitten sosialismi ja takaraivossa tuntuva Neuvostoliiton paine katosi, eikä EK ole enää ollut kiinnostunut tarpeettomasta myönnytysten tekemisestä: se kun sai jopa SDP:n ajamaan omaa talouspolitiikkaansa. Köyhyys ja tuloerot kasvoivat.
Vaihtoehtoja politiikalle ei ole näkynyt, etenkin kun äänestysinto ymmärrettävästi on laskenut vaali vaalilta. Pienten puolueiden pääsy eduskuntaan on tehty vaikeaksi, ja sinne päässeiltäkin d'Hondt:n menetelmä vie kannatuksen oikeuttamia paikkoja ja jakaa niitä suurimmille. Kansalaisen mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen on tietoisesti ja päättäväisesti rajattu äänestämiseen kerran neljässä vuodessa.
Näissä olosuhteissa aloin haaveilla vaihtoehdosta vanhoille suurille puolueille. Toivoin, että saisimme eduskuntaan aivan uudenlaisen, vanhoja rakenteita ravistelevan voiman, joka saisi oikeasti muutettua vakiintunutta politiikkaa. Mutta mikä tämän voiman ideologinen tausta olisi? Sosialismi on haudattu jo 1980-luvulla, ja liberalismista on tehty kirosana uusliberalistisen talouspolitiikan myötä. Pitäisikö siis hakea jotain aivan uutta, kuten vihreää aatetta, joka julistaa olevansa "ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edessä"?
En tiennyt mikä uusi ideologia tulisi olemaan, mutta toivoin että edes jotain ilmaantuisi. Pitäisi varoa mitä toivoo. Olin nimittäin pohtiessani 1700-luvun liberalismia ja 1900-luvun sosialismia jättänyt laskuista kolmannen, 1800-luvulta peräisin olevat aatteen: nationalismin. Sen sijaan Timo Soini ei sitä ollut unohtanut.
Populismi hakee suosionsa siltä politiikan kentän alueelta, jossa sillä ei ole kilpailijoita. Euroopassa nationalismi on ollut huonossa huudossa vuodesta 1945 lähtien. Siksi ei ole ollut poliittisesti korrektia -eikä edes poliitikon uran kannalta turvallista- julistautua nationalistiksi. Monet alun perin nationalistiset liikkeet ja puolueet ovat asemoituneet poliittiseen keskustaan ei-sosialistisiksi liberaali- tai konservatiivipuolueiksi. Esimerkiksi kokoomuksen etuliite on Kansallinen, siis kansallismielinen eli nationalistinen. Puolue on kuitenkin viimeistään 1970-luvulla luisunut tästä ja vakiintunut talousliberaaliksi konservatiivipuolueeksi.
Koska populismi kerää kannatuksensa olemalla vaihtoehto vallitsevalle poliittiselle konsensukselle ja korrektiudelle, on sen käytännössä pakko erottautua muista mahdollisimman selkeästi retoriikallaan ja ohjelmallaan. Samaan aikaan on kuitenkin saatava suosiota, eli on löydettävä Veikko Vennamon tapaan "unohdettu kansa": sellainen kannatuspohja, joka kokee muiden puolueiden tarjoavan parhaimmillaankin vain pienempää pahaa. Esimerkiksi moni kypäräpappi-kokoomuksen kannattaja ei varmaankaan tunne oloaan kotoisaksi puolueensa euroliberaalien kanssa, mutta jos vaihtoehto on kepu tai demarit, on parempi joko äänestää kokoomusta tai jättää kokonaan äänestämättä. Ellei sitten esiin tule paremmin omia arvoja puhuttelevaa vaihtoehtoa. Ja 2011 sellainen tuli.
Mitä epäsuoremmin ja mitä pidemmällä viiveellä tyytymättömyytensä saa ilmaista, sitä rajumpana purkauksena se tulee. Tämän takia arabimaissa, joissa demokratia oli nimellistä (eli äänestää sai, mutta ehdokkaita oli vain yksi ja ääntenlaskussa epäselvyyksiä), kansa lähti kaduille ja hallitukset saivat valita vallankumouksen tai sisällissodan välillä. Gaddafi valitsi jälkimmäisen. Meillä Suomessa vaalien jälkeen kuplii neljä vuotta, ja kun sitten paineet purkautuvat, niin hallitus saa vain kenkää, eikä joudu kuopan reunalle kuten Gaddafille voi käydä. Jos nykysysteemin sijaan tyytymättömyytensä saisi purkaa suoraan kansalaisvaikuttamiseen heti kun alkaa ottaa päähän, ei tulisi näitä yllättävän Isoja Jööttejä, vaan politiikka arkipäiväistyisi eikä "unohdettua kansaa" pääsisi syntymään.
Nationalistinen Jöötti kuitenkin polskahti pyttyyn, ja löyhkä leviää. Tästä eteenpäin suomalaisessa politiikassa on jokaisen puolueen asemoitava itsensä suhteessa nationalismiin. Todennäköisesti ainakin kolme vanhaa etujärjestöjen sponsoroimaa suurpuoluetta yrittävät kauhoa nationalismin pökälettä pöntöstä vähintäänkin retoriikkaansa muuttamalla. Siinä tapauksessa jää pienpuoluiden vastuulle hakea vastavoimaa, joka vetäisisi huuhteluvipua.
Itse ajattelen nationalismin vastakohdan olevan rationalismi. Järkevä, harkitseva ja pragmaattinen politiikka, jossa asioiden perimmäinen olemus pyritään tunnistamaan. Esimerkiksi demokratian perimmäinen olemus on vallan jakaminen tasan eli "tasavaltaisuus", ei suinkaan enemmistön valta vähemmistöön nähden. Siksi pitäisi kehittää sellaista suoraa demokratiaa, jossa valta on jaettu mahdollisimman monelle, eikä yksinkertaisia kansanäänestyksiä joissa vähemmistö häviää ja pulinat pois.
Demokratian voi toki määritellä monella tapaa, mutta ainakaan minä en tulkitse sen tarkoittavan enemmistöpäätöksentekoa. "Kansanvalta" tarkoittaa sitä, että valta ei ole harvoilla tai yhdellä, vaan kaikilla. Enemmistöäänestykset ovat vain yleistyneet demokratiassa niin paljon, että menettelyä pidetään "demokraattisena", vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Amerikkalaisista lakisarjoista tuttuja juryja muistuttavat elimet päättivät asioista antiikin Ateenassa, ja sitä sanottiin demokratiaksi. Jäsenet valittiin arpomalla, ja homma toimi yksinkertaisesti siksi että viidentoista sattumanvaraisesti valitun ihmisen joukossa on huonollakin tuurilla vähintään yksi joka tietää miten toimia, ja saa puhuttua muut puolelleen.
Tarkoittaako demokratia sitten että kaikki pääsevät päättämään kaikista asioista? Minusta ei. Kyllähän nytkin rajataan pohjoiskarjalaiset pois Jyväskylän asioista päättämästä, tai vaasalaiset Lappeenrannan asioista. Alle 18-vuotiaat eivät saa äänestää ollenkaan. Samoin saamelaiskäräjillä ei ole sananvaltaa suomenruotsalaisten asioihin jne. Eli jo nyt äänivaltaa on rajattu sekä maantieteellisin että muilla perustein.
Suoraa demokratiaa pitää lisätä, mikä ei tarkoita enemmistön tyranniaa -siis että kaksi sutta ja lammas äänestää siitä mitä on päivälliseksi. Täytyy rajata ja keskittää tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet häntä koskeviin ja häntä lähellä oleviin asioihin. Työpaikalle, kodin ympäristöön ja yksilöä koskevaan lainsäädäntöön. Ensin pitää tietenkin saada kaikki kansalaiset liikkeelle ja mukaan johonkin yhteisöön.
Äänioikeus kuuluu kaikille, ja niiden jotka asioihin ovat perehtyneet pitää joutua äänestäjille selittämään että miten on järkevintä toimia. Suorassa demokratiassa (tai antiikin mallissa) he vain eivät olisi ammattipoliitikkoja joiden työpaikka riippuu siitä miten hyvin mielikuvat onnistutaan myymään joka neljäs vuosi. Populistiset demagogit ovat nimenomaan edustuksellisen demokratian ongelma.
Otetaanpa taaksepäin. Tyytymättömyyteni Suomen poliittista järjestelmää kohtaan kasvoi tasaisesti viimeisten kymmenen vuoden aikana, sillä olen kokenut oman elämäni vaikeutuvan juuri tänä aikana eniten. Mutta moni oli jo aiemmin pettynyt, vihainen ja apaattinen.
Meillä oli kolmen taloudellisen etujärjestön poliittisten siipien valta vuosikymmeniä. Vuorollaan työnantajajärjestöjen kokoomus, ay-liikkeen SDP sekä MTK:n kepu saivat pitää pääministerin salkkua. Seurauksena oli politiikan jähmettyminen, vaihtoehtojen kuihtuminen ja korruption kasvu, samaan aikaan kun väitettiin ettei Suomessa ole poliittista korruptiota ollenkaan.
Meillä oli konsensus, jossa etujärjestöt lähestyivät toisiaan päästäkseen eroon vaalien aiheuttamista ikävistä heilahduksista. Työmarkkinoilla tehtiin tupoja, joissa saunan lauteilta toisilleen tutut keski-ikäiset miehet jakoivat kasvukauden hedelmiä. Sitten sosialismi ja takaraivossa tuntuva Neuvostoliiton paine katosi, eikä EK ole enää ollut kiinnostunut tarpeettomasta myönnytysten tekemisestä: se kun sai jopa SDP:n ajamaan omaa talouspolitiikkaansa. Köyhyys ja tuloerot kasvoivat.
Vaihtoehtoja politiikalle ei ole näkynyt, etenkin kun äänestysinto ymmärrettävästi on laskenut vaali vaalilta. Pienten puolueiden pääsy eduskuntaan on tehty vaikeaksi, ja sinne päässeiltäkin d'Hondt:n menetelmä vie kannatuksen oikeuttamia paikkoja ja jakaa niitä suurimmille. Kansalaisen mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen on tietoisesti ja päättäväisesti rajattu äänestämiseen kerran neljässä vuodessa.
Näissä olosuhteissa aloin haaveilla vaihtoehdosta vanhoille suurille puolueille. Toivoin, että saisimme eduskuntaan aivan uudenlaisen, vanhoja rakenteita ravistelevan voiman, joka saisi oikeasti muutettua vakiintunutta politiikkaa. Mutta mikä tämän voiman ideologinen tausta olisi? Sosialismi on haudattu jo 1980-luvulla, ja liberalismista on tehty kirosana uusliberalistisen talouspolitiikan myötä. Pitäisikö siis hakea jotain aivan uutta, kuten vihreää aatetta, joka julistaa olevansa "ei oikealla eikä vasemmalla, vaan edessä"?
En tiennyt mikä uusi ideologia tulisi olemaan, mutta toivoin että edes jotain ilmaantuisi. Pitäisi varoa mitä toivoo. Olin nimittäin pohtiessani 1700-luvun liberalismia ja 1900-luvun sosialismia jättänyt laskuista kolmannen, 1800-luvulta peräisin olevat aatteen: nationalismin. Sen sijaan Timo Soini ei sitä ollut unohtanut.
Populismi hakee suosionsa siltä politiikan kentän alueelta, jossa sillä ei ole kilpailijoita. Euroopassa nationalismi on ollut huonossa huudossa vuodesta 1945 lähtien. Siksi ei ole ollut poliittisesti korrektia -eikä edes poliitikon uran kannalta turvallista- julistautua nationalistiksi. Monet alun perin nationalistiset liikkeet ja puolueet ovat asemoituneet poliittiseen keskustaan ei-sosialistisiksi liberaali- tai konservatiivipuolueiksi. Esimerkiksi kokoomuksen etuliite on Kansallinen, siis kansallismielinen eli nationalistinen. Puolue on kuitenkin viimeistään 1970-luvulla luisunut tästä ja vakiintunut talousliberaaliksi konservatiivipuolueeksi.
Koska populismi kerää kannatuksensa olemalla vaihtoehto vallitsevalle poliittiselle konsensukselle ja korrektiudelle, on sen käytännössä pakko erottautua muista mahdollisimman selkeästi retoriikallaan ja ohjelmallaan. Samaan aikaan on kuitenkin saatava suosiota, eli on löydettävä Veikko Vennamon tapaan "unohdettu kansa": sellainen kannatuspohja, joka kokee muiden puolueiden tarjoavan parhaimmillaankin vain pienempää pahaa. Esimerkiksi moni kypäräpappi-kokoomuksen kannattaja ei varmaankaan tunne oloaan kotoisaksi puolueensa euroliberaalien kanssa, mutta jos vaihtoehto on kepu tai demarit, on parempi joko äänestää kokoomusta tai jättää kokonaan äänestämättä. Ellei sitten esiin tule paremmin omia arvoja puhuttelevaa vaihtoehtoa. Ja 2011 sellainen tuli.
Mitä epäsuoremmin ja mitä pidemmällä viiveellä tyytymättömyytensä saa ilmaista, sitä rajumpana purkauksena se tulee. Tämän takia arabimaissa, joissa demokratia oli nimellistä (eli äänestää sai, mutta ehdokkaita oli vain yksi ja ääntenlaskussa epäselvyyksiä), kansa lähti kaduille ja hallitukset saivat valita vallankumouksen tai sisällissodan välillä. Gaddafi valitsi jälkimmäisen. Meillä Suomessa vaalien jälkeen kuplii neljä vuotta, ja kun sitten paineet purkautuvat, niin hallitus saa vain kenkää, eikä joudu kuopan reunalle kuten Gaddafille voi käydä. Jos nykysysteemin sijaan tyytymättömyytensä saisi purkaa suoraan kansalaisvaikuttamiseen heti kun alkaa ottaa päähän, ei tulisi näitä yllättävän Isoja Jööttejä, vaan politiikka arkipäiväistyisi eikä "unohdettua kansaa" pääsisi syntymään.
Nationalistinen Jöötti kuitenkin polskahti pyttyyn, ja löyhkä leviää. Tästä eteenpäin suomalaisessa politiikassa on jokaisen puolueen asemoitava itsensä suhteessa nationalismiin. Todennäköisesti ainakin kolme vanhaa etujärjestöjen sponsoroimaa suurpuoluetta yrittävät kauhoa nationalismin pökälettä pöntöstä vähintäänkin retoriikkaansa muuttamalla. Siinä tapauksessa jää pienpuoluiden vastuulle hakea vastavoimaa, joka vetäisisi huuhteluvipua.
Itse ajattelen nationalismin vastakohdan olevan rationalismi. Järkevä, harkitseva ja pragmaattinen politiikka, jossa asioiden perimmäinen olemus pyritään tunnistamaan. Esimerkiksi demokratian perimmäinen olemus on vallan jakaminen tasan eli "tasavaltaisuus", ei suinkaan enemmistön valta vähemmistöön nähden. Siksi pitäisi kehittää sellaista suoraa demokratiaa, jossa valta on jaettu mahdollisimman monelle, eikä yksinkertaisia kansanäänestyksiä joissa vähemmistö häviää ja pulinat pois.
Demokratian voi toki määritellä monella tapaa, mutta ainakaan minä en tulkitse sen tarkoittavan enemmistöpäätöksentekoa. "Kansanvalta" tarkoittaa sitä, että valta ei ole harvoilla tai yhdellä, vaan kaikilla. Enemmistöäänestykset ovat vain yleistyneet demokratiassa niin paljon, että menettelyä pidetään "demokraattisena", vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Amerikkalaisista lakisarjoista tuttuja juryja muistuttavat elimet päättivät asioista antiikin Ateenassa, ja sitä sanottiin demokratiaksi. Jäsenet valittiin arpomalla, ja homma toimi yksinkertaisesti siksi että viidentoista sattumanvaraisesti valitun ihmisen joukossa on huonollakin tuurilla vähintään yksi joka tietää miten toimia, ja saa puhuttua muut puolelleen.
Tarkoittaako demokratia sitten että kaikki pääsevät päättämään kaikista asioista? Minusta ei. Kyllähän nytkin rajataan pohjoiskarjalaiset pois Jyväskylän asioista päättämästä, tai vaasalaiset Lappeenrannan asioista. Alle 18-vuotiaat eivät saa äänestää ollenkaan. Samoin saamelaiskäräjillä ei ole sananvaltaa suomenruotsalaisten asioihin jne. Eli jo nyt äänivaltaa on rajattu sekä maantieteellisin että muilla perustein.
Suoraa demokratiaa pitää lisätä, mikä ei tarkoita enemmistön tyranniaa -siis että kaksi sutta ja lammas äänestää siitä mitä on päivälliseksi. Täytyy rajata ja keskittää tavallisen kansalaisen vaikutusmahdollisuudet häntä koskeviin ja häntä lähellä oleviin asioihin. Työpaikalle, kodin ympäristöön ja yksilöä koskevaan lainsäädäntöön. Ensin pitää tietenkin saada kaikki kansalaiset liikkeelle ja mukaan johonkin yhteisöön.
Äänioikeus kuuluu kaikille, ja niiden jotka asioihin ovat perehtyneet pitää joutua äänestäjille selittämään että miten on järkevintä toimia. Suorassa demokratiassa (tai antiikin mallissa) he vain eivät olisi ammattipoliitikkoja joiden työpaikka riippuu siitä miten hyvin mielikuvat onnistutaan myymään joka neljäs vuosi. Populistiset demagogit ovat nimenomaan edustuksellisen demokratian ongelma.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)