Tänään 1.3.2012 Sauli Niinistö aloittaa uudessa työssään, johon hänet valittiin äänestämällä Suomelle uusi idoli... Vai oliko se Suurin Suomalainen? Vai Suurin Pudottaja?
On helppoa analysoida miksi, siis mistä syystä, Sauli Niinistö valittiin. Vaikeampaa on hahmottaa miksi, siis millaiseksi, mihin hommaan, Niinistö valittiin.
Ensimmäisen kysymyksen yksinkertainen vastaus: Siksi, että hän onnistui ylläpitämään kannatustaan kuuden vuoden ajan. Vaalien häviäminen voi politiikassa antaa nostetta joka kantaa vuosien päähän. Tämä ei ole tavatonta esimerkiksi USA:n republikaanien esivaaleissa, joissa presidenttiehdokkaaksi on nimitetty usein ehdokas, joka on aiemmin pyrkinyt muttei ole päässyt: 2012 kaikella todennäköisyydellä Mitt Romney (hävisi 2008), 2008 John McCain (hävisi 2000); 1992 Bush (hävisi 1980) ja 1980 Reagan (hävisi 1976). Ilmiö ei tietenkään ole mikään luonnonlaki, mutta sen avulla Niinistö voitti. Niin - voitti mitä? Miksi presidentti piti valita?
Toisen kysymyksen pilkkomisen voi aloittaa toteamalla seuraavaa: On epäselvää mistä presidentinvaaleissa oikein äänestetään. Suoran presidentinvaalin ristiriita on se, että äänestysprosentti on perinteisesti selvästi korkeampi presidenttiä valittaessa kuin eduskuntavaaleissa, saati sitten kunnallis- tai eurovaaleissa. Kuitenkin presidentillä on näissä vaaleissa valittavista toimijoista kaikkein vähiten valtaa. Sitä paitsi pienen valtion ulkopoliittinen liikkumavara on aina niin pieni, ettei presidentillä ole agendallaan kuin yksi kohta: "Älä mokaa".
Presidentin valinnasta onkin tullut abstraktien arvojen symbolinen kilpailurituaali. Toisella kierroksella eri kansanosat joko mieltävät toisen ehdokkaista omakseen ja äänestävät häntä, tai sitten eivät miellä eivätkä äänestä. Äänestyspäätöksen ratkaisevat mielikuvat eivät enää ole tekemisissä konkreettisen todellisuuden kanssa. Moni vasemmistolainen äänesti Haavistoa siksi, että sivarit, homot, vihreät humanistit ja muut maailmanparantajat sekä ylipäätään vähemmistöt mielletään heikoiksi ja Haavisto heidän edustajakseen, kun taas Niinistön katsottiin edustavan niitä joilla on jo valtaa ja asiat hyvin: lihavia teollisuuspatruunoita, Björn Wahlroosin näköisiä suomenruotsalaisia pankkiireja, geelitukkaisia nuoria pukumiehiä, jotka tienaavat finanssialalla enemmän pääomatuloja vuodessa kuin duunari saa kymmenessä vuodessa palkkaa. Tietysti liberaaleille ja edistyksellisille ei-konservatiiveille kyse on myös jonkinlaisesta edistyksellisten arvojen voimaannuttamiskarnevaalista ja lasikattomurskajaisista. Elisabeth Rehnin yllätysmenestys 1994 ja Tarja Halosen voitto 2000 antoivat tästä esimerkkiä, ja Pekka Haaviston miljoonan äänen saalis 2012 oli jatkoa.
Vastaavasti konservatiiveille presidentin pitää edustaa heidän arvojaan, joskin ne ovat nykyisin varsin hajallaan talousliberaalien kapitalistikonservatiivien, sosiaaliautoritääristen kypäräpappien ja enemmän keskustaan kuin keskustaoikeistoon lukeutuvien maltillisten jakautuessa omiin leireihinsä. Tietenkin kokoomukselle on merkitystä myös sillä että valtionpäämieheksi saadaan oikeistolainen ensimmäistä kertaa sitten Paasikiven, vaikkei valtaoikeuksista paljon mitään olekaan jäljellä. Ja nimenomaan valtaa puolueet tavoittelevat.
Presidentti ei siis käytä valtaa, toisin kuin eduskunta (ainakin sen enemmistö) ja hallitus. Tunnustan itseni niin naiiviksi, että oletan suurimman osan eduskuntavaaleissa äänestävistä oikeasti haluavan vaikuttaa lainsäädäntöön ja budjettipolitiikkaan. Voin tietysti olla väärässä, mihin viittaisi esimerkiksi julkkisehdokkaiden usein helpohko tie Arkadianmäelle.
Koska presidentin valinta suoralla kansanvaalilla on äänestäjille tärkeää, en pidä mielekkäänä itse vaalista luopumista. Mutta presidentillä pitäisi olla muutakin tekemistä kuin osallistua kauppakeskusten avajaisiin ja reissata kauppavaltuuskuntien mukana. Suora vallan lisääminen ei kuitenkaan sopisi pitkälle kehittyneeseen parlamentarismiimme. Sen sijaan voitaisiinkin harkita uudelleen vallanjakoa presidentin, eduskunnan puhemiehen ja pääministerin kesken. Ylipäätään pitäisi kysyä: Miten presidentin nykymuotoiselle tehtävälle saataisiin palautettua poliittista vallankäytön merkitystä?
Vaihtoehto: Suomen ulkopolitiikkaa johtaisi muiden tehtäviensä ohella hallitus eli valtioneuvosto. Valtioneuvoston puheenjohtajana toimisi joko pääministeri tai tasavallan presidentti. Pääministerin johtaessa presidentti toimisi eduskunnan ensimmäisenä puhemiehenä.
Systeemi toimisi näin: Presidentti valittaisiin edelleen kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Eduskuntavaaleissa istuva presidentti on automaattisesti "pääministeriehdokas", eli ehdolla valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Kunkin kansanedustajaksi pyrkivän ehdokkaan olisi ilmoitettava ehdolle asettuessaan kenen "valitsijamies" on, eli ketä he valituksi tullessaan tulisivat äänestämään valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Jos enemmistö valituista kansanedustajista äänestäisi presidenttiä, sitten hän toimisi hallitustunnustelijana, nimittäisi hallituksen ja ryhtyisi presidenttinä johtamaan valtioneuvostoa. Jos uusi eduskunta ei kannattaisi presidenttiä valtioneuvoston puheenjohtajaksi, valittaisiin sen johtoon pääministeri kuten nykyäänkin, ja presidentistä tulisi eduskunnan puhemies.
Valtioneuvoston puheenjohtaja olisi siis joko tasavallan presidentti tai pääministeri (jonka eduskunta kyllä aina nimittäisi kuten nykyisinkin). Valtioneuvoston johtajuus kuitenkin ratkaistaisiin pääministerin ja presidentin kesken kansan vaaleissa ilmaisemaa tahtoa noudattaen.
Esimerkki:
2020 eduskuntavaalit, (2018 valittu presidentti puolueensa "pääministeriehdokas" valtioneuvoston johtoon): Presidenttiä kannattava vaaliliitto saa eduskuntaan enemmistön. Vaalien jälkeen presidentti toimii hallitustunnustelijana ja esittää eduskuntaa hyväksymään enemmistöhallituksen, jota hän johtaa. Pääministerikin nimitetään, mutta hänen tehtävänsä on toimia valtioneuvoston varapuheenjohtajana.
2024 samanaikaiset presidentin- ja eduskuntavaalit: Presidenttiehdokkaat joutuvat jännäämään myös eduskuntavaalien tulosta, sillä tulevan presidentin valta riippuu tuloksesta. Jos häntä tukeva vaaliliitto ei saa enemmistöä eduskuntaan, valtioneuvostoa johtaa pääministeri ja presidentti toimii virkakautensa ensimmäiset neljä vuotta eduskunnan puhemiehenä. Vasta eduskuntavaaleissa 2028 hänellä on mahdollisuus tulla valtioneuvoston puheenjohtajaksi.
Näin presidentillä olisi parhaimmillaan (tai pahimmillaan!) sekä sisä- että ulkopoliittista valtaa saman verran kuin pääministerillä nykyään, mutta häneltä voitaisiin myös äänestää tuo valta pois ja sallia hänen vetäytyä arvokkaasti eduskunnan puhemieheksi. Presidentistä ei koskaan tulisi automaattisesti valtioneuvoston puheenjohtajaa, koska hallitustunnustelut voivat myös epäonnistua; olisi siis mahdollista käydä niinkin, että vaikka eduskunnan enemmistö olisikin presidentin kannattajia, nimitettäisiin silti presidentin sijaan pääministeri valtioneuvoston johtoon. Näin tasapaino äänestäjän, eduskunnan enemmistön ja presidentin välillä olisi parempi kuin nykykäytännössä, jossa eduskunnan enemmistö eli hallituspuolueiden johtohahmot päättävät lähes kaikesta ja äänestäjä saa vain vaikuttaa heidän valintaansa joka neljäs vuosi. Ehdotuksessani presidentinvaali olisi oletettavasti edelleen suosittu vaali äänestysaktiivisuuden näkökulmasta, mutta nyt sillä olisi myös suoraa poliittista painoarvoa. Presidentin äänestämisellä olisi merkitystä, toisin kuin idolin, Suurimman Suomalaisen tai Miss Suomen äänestämisellä.
