Toista ihmistä saa lyödä nyrkillä päähän

Mielestäni blogin olisi hyvä olla ensinnäkin temaattisesti johdonmukainen ja toisekseen edes jotenkuten ajankohtainen. Täyttäköön jälkimmäisen, ajankohtaisuuden vaatimuksen se, että NHL:ssä tapeltiin viime yönä sekä se, että SM-liigassakin uhotaan jo pudotuspelihenkeä. Temaaattinen johdonmukaisuus olkoon tämän kirjoituksen kohdalla se, että ihmisyys on ensin hyväksyttävä sellaisena kuin se on, ennen kuin sitä voidaan muuttaa - jos muutokselle enää hyväksynnän jälkeen koetaan tarvetta.

Aloitetaan ennustuksella: SM-liigassa pelataan joko tämän kevään playoffeissa tai ensi syksyn runkosarjassa peli, jossa kaksi ns. agitaattoria tai jopa kaikki kentällä olevat pelaajat alkavat tapella, ehkä jopa maalivahteja myöten. Tästä seuraa paitsi pelikieltoja SM-liigan toimesta, myös kohu ja skandaali, joka herättää paheksuntaa eduskuntaa myöten.

Friedrich Nietzsche uskoi joiltain antiikin filosofeiltakin tuttuun metafyysiseen ikuiseen paluuseen, eli että kaikki mikä on tapahtunut, tulee tapahtumaan vääjäämättä ja ikuisesti uudelleen. Edellä esittämäni ennustus ei ole mitenkään kaukaa haettu, sillä tämän on nähty toistuvan lukemattomia kertoja: muistammehan kaikki HIFK:n kauden 1997-98 kun joukkue Toni Mäkiahon johdolla rikkoi jäähyennätyksiä; 1999 SM-liigan finaalit TPS:n ja HIFK:n välillä sekä vuoden 2000 ja Ismo Lehkosen tapauksen, jossa "Pesoselle tuli noutaja". Sittemmin porua on ollut Ryan Vandenbusschen ja Pasi Nielikäisen tappelusta sekä IFK:n ja Pelicansin mylläkästä, johon vaikutti suuresti se että joukkueet poikkeuksellisesti kohtasivat runkosarjassa peräkkäisinä päivin.

Argumenteista joita tällaiset tapaukset nostattavat käsittelen kahta. (1) Lapsia täytyy suojella väkivaltaisilta roolimalleilta ja (2) yhteiskuntarauha on uhattuna, sillä "jos jääkiekko-ottelussa saa lyödä toista ihmistä, niin sitten saa nakkikioskin jonossakin..."

Lastensuojelun vaatimus (1) on hämmentävä väärinkäsitys ammattilaisurheilun luonteesta. Ammattilaisjääkiekkoilun viihdespektaakkelin ei ole tarkoituskaan kasvattaa lapsia. Kyse on viihdebisneksestä, jossa kilpailevat (ja parhaiten pärjäävät) ne, joille voittaminen on epäterve pakkomielle. Haluamme tarinoissamme ja spektaakkeleissamme liioitella ja viedä asiat äärimmäisyyksiin. Siksi haluamme nähdä jääkiekkoa pelaamassa täysillä yrittäviä ja täyspäiväisiä, muttei välttämättä täyspäisiä, ammattilaisia. Yhtä suurta kiinnostusta ei herättäisi harrastajakiekkoilijoiden SM-liiga, jossa voittaminen ei ole niin kovin tärkeää.

Ammattilaisurheilussa on paljonkin piirteitä jotka sopivat huonosti lasten kasvatukseen. Voitttaminen sääntöjä venyttämällä tai rikkomalla on yksi sellainen: pelin tarkoituksena ei ole noudattaa sääntöjä, vaan hyväksikäyttää ja tarvittaessa rikkoa niitä oman joukkueen voiton edistämiseksi. TPS:n kannattajat muistavat vieläkin Jokerien Otakar Janeckyn korkealla mailalla tehdyn 1994 finaalien voittomaalin, Jokerit puolestaan Kärppien käsimaalin. Nämä maalit olivat sääntöjen vastaista huijaamista. Kuka meuhkaa näiden tapausten näyttäneen huonoa esimerkkiä lapsille ja nuorille?

Entä sitten juniorijääkiekko? Saavatko jääkiekkoa harrastavat lapset ja nuoret aikuisten jääkiekosta huonoja roolimalleja? Jääkiekon pelaaminen on hyvä harrastus, mutta tuolloin kyse on liikunnasta, jonka tavoitteena pitää olla pelaaminen liikunnan ja sosiaalisen kanssakäymisen vuoksi, eikä voittaminen hinnalla millä hyvänsä. Juniorikiekon on toisaalta oltava alaikäisten lasten ja nuorten tervehenkistä liikuntaa, toisaalta valmistaa lahjakkaimpia ammattilaisuuteen. Molemmissa tapauksissa amatöörikiekkoilun on kuitenkin aina oltava vaarattomampaa kuin ammattilaisurheilun, silloinkin kun siinä ollaan tosissaan. Se ei siis ole samaa jääkiekkoa kuin ammattilaisten pelaama peli.

Etenemme kohtaan (2), jossa kysytään miksi tappeleminen on sallittua jääkiekossa, vaikkei se muualla yhteiskunnassa sitä ole. Sama kysymys voidaan yhtä hyvin esittää kampittamisesta. Puolustajalle voi tulla eteen tilanne, jossa vastustajan hyökkääjä on tekemäisillään lähes varmasti maalin. Tällöin puolustajan kannattaa kaataa tämä sääntöjen vastaisesti, jos hän uskoo että kampittamisesta seuraava rangaistuslaukaus tai vastustajan ylivoimapeli johtavat pienemmällä todennäköisyydellä maalin syntymiseen. Toisen ihmisen kaatamisesta kadulla seuraisi syyte vähintään lievästä pahoinpitelystä. Jalkapallossa, jääkiekkoa huomattavasti vähemmän rajussa pelissä, kaadetaan vastustajan pelaajia jatkuvasti ja jopa potkitaan toisia pelaajia sääreen. En ole toistaiseksi kuullut tapauksesta jossa jalkapallo-ottelussa tapahtunut sääreen potkiminen olisi johtanut poliisitutkintaan. Olisi absurdi ajatus, että nilkoille taklannutta jalkapalloilijaa epäiltäisiin pahoinpitelystä, vaikkei vastustaja loukkaantuisikaan, eikä edes erotuomari antaisi keltaista korttia.

Samat teot eri kontekstissa ovat eri asioita. Jos ne eivät ole, on Tuntemattoman sotilaan näyttäminen televisiossa itsenäisyyspäivänä iltapäivällä erittäin vaarallista siinä esiintyvien lukuisten väkivallantekojen vuoksi. Enkä nyt tarkoita pelkästään sotakohtauksia. Mitä jos joku katsoja matkii elokuvan alun alikersantti Lehtoa, joka ampuu itseään päähän, tai lopussa näytettävää teloituskomppaniaa ampumassa puolustuskyvyttömiä rintamakarkureita? Jos jääkiekkotappelun näkeminen aiheuttaa ihmisissä väkivaltaista käytöstä, pitäisi myös Tuntemattoman sotilaan aiheuttaa sellaista. Väite pitäisi myös pystyä todentamaan koeolosuhteissa ollakseen uskottava.

Niin lasten kuin aikuistenkin tulee ymmärtää, että jos näkee elokuvassa ammuttavan ihmisiä, ei se tarkoita että itse saa ampua; jos näkee nyrkkeilyottelun, ei se tarkoita että saa tapella nakkikioskilla; jos perintätoimisto menee yksityisihmisen asuntoon ja vie sieltä tavarat, ei se tarkoita että murtovarkaus on oikein. Muussa tapauksessa voitaisiin sanoa, että jos mellakkapoliisi saa lyödä mielenosoittajaa pampulla, kuka tahansa saa lyödä ketä tahansa pampulla. Jokaisella tapahtumalla on oma kontekstinsa, ja jos se irrotetaan siitä, voidaan merkitys vaihtaa miksi hyvänsä.

Jos kasvatamme ihmisiä jotka luulevat että erilaisissa tilanteissa pätevät samat säännöt, olemme pahemman kerran epäonnistuneet. Tavoitteen tulee olla, että tulevaisuuden aikuiset ymmärtävät mitä eroa on kaksimielinen vitsin möläyttämisellä saunaillassa ja julkisessa puheenvuorossa. Samoin se, että jokin on jääkiekossa sallittua, ei tarkoita että se olisi -tai että sen pitäisi olla- sallittua muualla.

Jääkiekko-ottelu on kaukalon sisään rajattu tapahtuma, jossa on ennalta sovittu millaisia rangaistuksia tiettyjen sääntöjen rikkomisesta langetetaan. Saako jääkiekossa sitten tapella? Säännöthän kieltävät sen. Lajia seuraamattomat eivät välttämättä tiedä, että jääkiekkotappelut on ritualisoitu: jääkiekossa tappeluksi on määritelty tietynlainen tapahtuma, ei siis mikä tahansa väkivaltainen teko. Väkivaltaisuus (roughing) on sääntökirjassa eri rangaistus kuin tappelu (fighting). Käytännössä tappelu on kahden pelaajan vapaaehtoinen yhteenotto, jossa riisutaan hanskat ja kypärät ja joka kestää siihen saakka kun toinen tai molemmat kaatuu. Molemmat saavat rangaistuksen, yleensä automaattisen peli- ja ottelurangaistuksen, liigasta riippuen. Pyrkimyksenä on että tappelun aloittaja saa suuremman rangaistuksen.

Jääkiekossa on vallalla oikeuslaitoksesta tuttu käytäntö, jota en ole kuullut ääneen lausuttavan, mutta jota selvästi noudatetaan. Kun pelaaja aiheuttaa toisen pelaajan loukkaantumisen sääntöjen mukaisesti toimiessaan, esimerkiksi vahingossa laukomalla kiekon tätä päin tai taklaamalla puhtaasti mutta rajusti, ei tule kuuloonkaan että tapauksella olisi jälkiseuraamuksia. Sen sijaan sääntöjä rikkovan pelaajan aiheuttaessa loukkaantumisen hänelle yleensä langetetaan pelikieltoa, minkä lisäksi vakavimmista tapauksista voi seurata jopa syyte. Näin kävi esimerkiksi vuoden 2004 Todd Bertuzzi/Steve Moore -tapauksessa. Jos Steve Moore ei olisi loukkaantunut, ei syytettä olisi nostettu, vaikka Bertuzzin teko olisikin ollut sama.

Siispä tekojen seurauksilla on merkitystä siihen, kuinka itse tekoa arvioidaan. Näinhän oikeuslaitos toimii muutenkin: rikoksen yrittämisestä saa lievemmän tuomion kuin siinä onnistumisesta. Mutta jos toimimalla sellaisella tavalla, joka olisi jääkiekossa sääntöjen mukaista, kuten laukomalla kiekkoja toisia päin tai taklaamalla heitä, aiheuttaisi kadulla toiselle ihmiselle pienintäkään haittaa, saisi vähintään syytteen lievästä pahoinpitelystä. Jotkut teot siis ovat jääkiekko-lajin sisäisen kurinpitomenettelyn varassa. Pelaajat ovat sitoutuneet toimimaan pelin sisäisen sääntökoodiston mukaan, joka voi olla ristiriidassa ympäröivän yhteiskunnan yleisten sääntöjen kanssa.

Yhteenvetona esitän käsitykseni viihteellisen ammattilaisurheilun merkityksestä kulttuurina. Jääkiekkoa pelataan siksi, että siinä saavutetaan nykyaikaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa muuten saavuttamaton tila, joka on ollut 10 000 vuotta sitten ruokaa metsästäneille ja elintilasta toisten ihmisheimojen kanssa kilpailleille miehille arkea. Kun tuo tila saavutetaan peliin uppoutumalla, voi joskus ilmetä aggression purkautumista tappeluiden kautta. Jos jääkiekosta poistetaan tuo aggressio, ei pelillä ole enää syytä olla olemassa. Kaukalopallo ja salibandy ovat jo nyt olemassaolevia pelejä, eikä jääkiekosta tule tehdä niiden kaltaista.

Ihmisyyteen kuuluu erilaisia piirteitä. Yksi piirre on aggressio, joka on luova ja eteenpäin vievä voima. Se voi kuitenkin olla myös tuhoava voima. Myös laumahenki, kilpailu- ja saalistusvietit sekä voitontahto ovat osa ihmisyyttä. Näiden piirteiden toteuttamista varten on olemassa urheilu. Se, että samoja piirteitä toteutetaan myös sodassa ja vaikkapa jengien väkivaltaisissa välieneselvittelyissä, ei tarkoita että urheilu olisi jotenkin ihmisen "pimeän puolen" toteuttamista. Urheilu on keino toteuttaa ihmisyyttä, ja sillä on huomattavasti positiivisempi hyvä/huono -seuraussuhde kuin rikollisjengien tai kansallisvaltioiden välisillä sodilla. Emme elä henkisesti terveessä kulttuurissa jos yritämme tukahduttaa ihmisistä sellaiset piirteet, jotka eivät sovi idealistiseen käsitykseemme ihanneyhteiskunnan täydellisistä kansalaisista.

Emme voi toimia järkevästi, mikäli kuvittelemme voivamme laatia yhteen ympäristöön ja asiayhteyteen sopivat säännöt, jotka pätevät kaikkiin erityistapauksiin.

Väite "Toista ihmistä saa lyödä nyrkillä päähän" on joissain konteksteissa totta, vaikkei useimmissa. Maailma on sellainen paikka, ettei sitä voi kielen asettamien rajoitusten vuoksi ilmaista yksinkertaistuksilla. Siksi mikään väite ei voi olla yleispätevä.

Lait ovat moraalittomia

Onko eutanasia moraalisesti oikein? Miten se eroaa abortista? Pitäisikö kummankaan olla laissa sallittua?

Uskon, että satunnaisesti valittujen sadan ihmisen otoksesta alle viisi olisi eri mieltä seuraavan väitteen kanssa: "Varkaus, murha ja raiskaus ovat moraalisesti väärin, ja niiden on oltava kiellettyjä." Olen itsekin tätä mieltä. Mutta mitä tarkoittaa kieltäminen?

Kieltojen ei tulisi olla lakeja, vaan ne tulisi muotoilla moraalisiksi ohjeiksi. Moraalisten ohjeiden on tarkoitus ennaltaehkäistä ei-toivottuja tekoja. Moraalin on oltava epämuodollista, empaattista, keskustelevaa ja ei-systemaattista. Eri olosuhteissa vallitsevat erilaiset tosiasiat, joten muodollisten sääntöjen noudattaminen ei ole moraalista, vaan tyhmää.

Kuinka moraaliset säännöt sitten voidaan laatia? Ainoa tapa on aktiivisen eettisen keskustelun ylläpitäminen. Keskustelun on ehdottomasti oltava ei-muodollista. Filosofian historiassa on paljon esimerkkejä siitä, miten verbaaliakrobatiaan yltävällä retoriikalla saadaan mustasta valkoinen ja luetaan toisten sanomisia kuin piru raamattua. Siksi muodolliset keskustelun säännöt eivät johda korkeatasoiseen eettiseen keskusteluun. On hylättävä ajatus lakeja muistuttavista moraalisäännöistä. Moraalia voidaan ylläpitää vain aktiivisella keskustelulla, jossa argumentteja ei kumota muodollisin perustein.

Esimerkiksi kuolemantuomion kannattaminen emotionaalisen "silmä silmästä, hammas hampaasta" -oikeudentajun perusteella on hyväksyttävä pätevänä argumenttina. Sen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tällöin sitä ei tule pyrkiä kumoamaan, vaan hyväksymään se periaatteellisella tasolla. Käytännön tasolla kuolemantuomiota ei silti tarvitse panna täytäntöön, sillä siihen sisältyy sellaisia ongelmia kuin riski syyttömien tuomitsemisesta ja kysymys yksilön ja yhteisön tekemän murhan erosta (eli jos murhasta tulee tuomita kuolemaan, pitääkö kaikki murhaan osallistuneet teloittaa; tai jos syytön teloitetaan, miten se eroaa murhasta: eikö teloittajat, eli koko yhteiskunta, tulisi silloin myös teloittaa?). Tällöin olemme jälleen muodollisten sääntöjen maailmassa, ja huomaamme että niiden soveltaminen käytännössä on varsin epätoivoista.

Yksityishenkilöllä voi olla sellainen periaate, jonka mukaan kuolemantuomio olisi oikein mutta abortti sekä eutanasia väärin, eikä sitä vastaan tule väittää (joskin omat periaatteensa saa tietenkin ilmaista). Tästä ei seuraa että kenenkään moraalisten periaatteiden perusteella tulisi mitään kieltää lailla. Abortti ja eutanasia ovat tekoja joita tapahtuu joka tapauksessa, koska niin monen ihmisen mielestä niiden tekeminen ei ole epäeettistä. Ne ovat käytännössä tapahtuvia asioita, joiden salliminen on tosiasioiden tunnustamista. On käytännössä parempi tehdä ne valvotusti kuin salaa, jolloin esimerkiksi abortti on naiselle turvallisempi. Kuolemantuomio sen sijaan lähtee oletuksesta, että syytetty on sataprosenttisella varmuudella syyllinen, ja vaikka hänen tekemänsä toisen ihmisen hengen riisto on rangaistavissa, ei tekijän hengen riistäminen rangaistukseksi ole sitä. Tämä on käytännöllinen ristiriita, joka ilmenee tosimaailmassa kun siihen yritetään soveltaa teoreettisesti kehitettyä puhdasta periaatetta.

Periaatteet ylipäätään ovat mielemme laboratorio-olosuhteissa kehiteltyjä kuvitelmia, joita ei voi sovittaa yhteen todellisuuden kanssa. Siksi laissa määrättyjen rangaistusten olisi oltava käytännöllisiä, ei periaatteista johdettuja, eikä tuomitsevia ja kieltäviä. Moraali sen sijaan voi olla kieltävää, periaatteellista ja tuomitsevaa.

Hyvätkin lait ovat moraalittomia, koska ne ovat ennen tapahtumaa laadittuja ohjeita siitä miten reagoida kyseiseen tapahtumaan. Sen sijaan hyvä moraali on tulosta viisaasta harkinnasta, ei perinteistä tai periaatteista. Moraali muuttuu eri aikoina juuri siksi, että eri ajat ovat erilaisia. Fundamentalistinen kiinni pitäminen perinteistä on illuusiossa elämistä, sillä perinteidenkin merkitys muuttuu niiden kontekstin muuttuessa. Siksi moraali on luotava aina uudelleen. 

Vaihtoehto: Lakien tulisi olla kuin autistin laatimia. Autistihan ymmärtää systeemejä, ei ihmisiä. Lakien siis tulisi olla ainoastaan "kylmiä" systeemejä, jotka ennalta määräävät mitä tietystä teosta seuraa. Ne eivät voi olla kieltoja: Varkautta, murhaa tai raiskausta ei pidä kieltää rangaistuksen uhalla. Tulisi vain ennalta määrätä, miten niihin syyllistynyttä yksilöä kohdellaan. Rangaistusten on syytä olla ankaria, muttei lopullisia ja peruuttamattomia (kuten kuolemantuomio on).

Systeemi toimisi näin: Rikosten ennalta ehkäisyä varten yhteiskunnassa tulisi vallita empaattinen moraali, jota ylläpidetään jatkuvalla keskustelulla ja arvojen puntaroinnilla. Vallitsevien moraalisten arvojen rikkomisesta tulisi ensisijaisesti langettaa sosiaalinen, ei rikosoikeudellinen rangaistus. Vankilaan laitettaisiin lähinnä väkivalta-, omaisuus- ja seksuaalirikolliset. Autistisen systeemiajattelun logiikalla voidaan yhteiskunnassa vahinkoa aiheuttavat eristää siitä. Rangaistus ei siis olisi moraalinen, vaan käytännöllinen. Sen sijaan näiden rangaistujen rehabilitaation tulisi olla empaattista, ja sen tulisi olla selkeästi erillään rangaistuksesta. Vankiloissa ei siis olisi mitään sopeuttamisohjelmia, sillä empaattista yksilön tukea ei pidä liittää rangaistuksiin. Vasta kun rangaistus on suoritettu, on rangaistulle tarjottava positiivista vapautta aktiivisesti, eli mahdollisuutta palata arkeen ja sopeutua takaisin yhteiskuntaan.

Esimerkki: 1960-luvulla hipit uskoivat vapaaseen seksiin, jota konservatiivit pitivät moraalittomuutena. Hipit halusivat luoda oman vaihtoehtoisen yhteiskuntansa, jossa sosiaaliset hierarkiat ja muut konventiot on purettu. Olisiko heitä pitänyt lailla estää kokeilemasta tätä? Heidän projektillaanhan oli neljä mahdollista seurausta: 1) Se kielletään, mutta hipit toteuttavat sen silti; 2) Se kielletään eivätkä hipit toteuta sitä; 3) Sitä ei kielletä ja hipit onnistuvat toteuttamaan sen; 4) Sitä ei kielletä ja hipit epäonnistuvat sen toteuttamisessa. Näistä vaihtoehdoista neljäs toteutui. Esimerkki osoittaa, että kestävä moraali koetellaan käytännössä. Jos se ei kestä käytäntöä, sitten se ei ole käytännöllinen. Silti vapaata rakkautta tai mitä tahansa muuta ideaalia, vaikka kristillisiä perhearvoja, voi pitää periaatteina. Jos siltä tuntuu.